En voi uskoa tätä. Mulla on kamera täynnä upeita kuvia lomalta, ja unohdin kameran piuhan Rovaniemelle, eli en saa niitä koneelle ennen torstaita. Eieiei, ei näin. Halusin jakaa ne paitsi teille, myös itse fiilistellä lomaa vielä vähän - se oli nimittäin maailman paras, eikä olisi voinut tulla suurempaan tarpeeseen. Seuraavan kerran henkeä vedetään kunnolla vasta syyskuussa. Vaikka en kyllä valita, tänään alkoivat työt, ja vaikuttaa edelleen lupaavalta. :)
Koska lomatunnelmoinnit saavat jäädä loppuviikkoon, ajattelin rustailla ylös vähän jotain muuta. Jotain, mitä jäin tänään pohtimaan koko illaksi. Muutin tosiaan nyt kesäksi vanhempieni luo, juuri äsken purin tavarat pusseista ja laukuista ja ahtauduin sänkyni kanssa 10 neliön vierashuoneeseen. Ja tunnelma on jokseenkin outo. Kun vihdoin pääsin kauan odotettuun ja kaivattuun kesän viettoon, en osaakaan olla täällä.
Tulin tavaroita purkaessani ajatelleeksi, että jopas vaatekaapin hyllyt tuntuvat ahtailta - lapsuudessani tavarat kun mahtuivat sinne täysin ongelmitta, sinne jäi vielä ylimääräistä tilaakin, kätköjä esimerkiksi karkkien tai muiden superaarteiden piilottamiselle. Tosin viime kesänäkin samalla tavalla kaappia täyttäessäni tilaa tuntui olevan enemmän. Sitten tajusin, että paitsi tavaraa ja vaatteita, olen tuonut taas mukanani jotain muutakin - kokonaisen viime vuoden, läjän muistoja, kokemuksia, ajatuksia, kaipauksia, naurua. Siksi asettuminen kuukausiksi paikalleen vanhaan, tuttuun huoneeseen tuntuukin jopa ahdistavalta.
Asettuminen muutenkin mihin tahansa tuntuu tällä hetkellä lähinnä epärealistiselta ajatukselta. Kun on suhannut kaksi vuotta lähes tauotta ylös ja alas Suomen läpi, tuntuu paikoillaan olo vieraalta - en osaa, en pysty. Kun asetun johonkin kahta viikkoa pidemmäksi, tuntuu, että pitäisi olla toisaalla. On aina ikävä niitä, ketkä ovat kaukana. Olen tottunut haluamaan aina sitä, mitä en sillä hetkellä voi saada - ja viikon päästä sen saaminen lohduttaa vain päivän kaksi, kunnes taas syttyy kaipuu toisaalle.
Toisaalta tilanne on jopa ihanteellinen, toisaalta katastrofaalinen. Reissaaminen sopii luonteelleni ja olen sopeutunut siihen hyvin, inhoan paikallaan oloa ja tekemättömyyttä, suunnittelemattomuutta. Toisaalta tuntuu, että koska olen tottunut kaipaamaan niin paljon, milloin mitäkin ja ketäkin, en enää osaa enää nauttia hetkestä, seurasta, naurusta, kosketuksesta. Koska pelkään ja tiedän, että kohta kaipaan taas. Ja tänään tavaroita purkaessani tajusin, etten koe mitään paikkaa enää kodiksi.
Toki viisaat sanovat, että koti on siellä missä sydän.
Siksi koenkin olevani onnekas, sillä tiedän, kenen rinnalle kotini
joskus perustan. :) Mutta juuri nyt olisi ihanaa saada edes hetkeksi
takaisin se olo, kun ensimmäisen kerran muutti pois vanhempien luota, ja
kaipasi jo ensimmäisenä viikonloppuna takaisin entiseen huoneeseen,
omaan sänkyyn, 7. luokalla kattoon liimattujen tähtien alle nukkumaan.
Yy
Mulla on vieläki ihan samat fiilikset. Siis sen suhteen, ettei ossaa olla paikoilansa. Mulla toki se on vähän eri fääreissä, ko sulla. :D Tässä talossa, ko tuli vuosi täytheen, niin alko miethiin, että no eikö sitä vois jo alkaa kattelheen uutta asuntoa. Sitte tuli ahistus, ko tajuski, että hitto, tämähän onki oma, velala ostettu, ei tästä niin vain muutetakhaan. Ko 7 vuen aikana on muuttanu 10 kertaa, niin siittä on jo tullu vähä semmonen tapa, millä saapi alotettua alusta, saapi taas rakentaa uutta... nyt mie en pääse enhään muuthaan, mitä sitte keksis? :)
VastaaPoista