Kuinka paljon?

Ei oikein lähtenyt eilen se luvattu postaus. Ei oikein lähtenyt eilen mikään. Viime viikko on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa ja laidasta laitaan poukkoilua, ja kaikki jostakin syystä räjähti käsiin eilen. Hieman tavallisuudesta poiketen ajattelin avata tuntemuksia vähän tännekin, oli se sitten hyvä tai huono asia, koen, että tarvitsen sitä, joten koettakaa kestää.

"Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa
vasten tummaa tulvavettä ponnistaa?
Vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa
sitä kuitenkaan
omistaa ei saa"

En oikeastaan edes tiedä mistä aloittaa. En oikeastaan todellakaan tiedä miksi viime viikko on ollut niin vaikea, raskas, kuluttava. Vaikka oli kiva joulun ja loman jälkeen palata kotiin, täällä minut ottikin vastaan jonkinlainen tyhjyys. Arki, josta en saanutkaan kiinni. Tekemättömät työt, punakynää täynnä oleva kalenteri, paukkuvat palautuspäivät. Aloin epäillä kuulumistani tänne, kyseenalaistaa jo aikaa sitten tehtyä päätöstä muuttaa 800 kilometrin päähän lähes kaikista rakkaista, niin kauan elämääni ympäröineistä ja sen muodostaneista ihmisistä. Yhtäkkiä tuntui epäreilulta, että minun oli pitänyt jättää se kaikki. Oliko tämä kuitenkaan sitä, mitä halusin? Mitä ylipäätään halusin?

"Hän nojaa linja-auton huurtuneeseen ikkunaan,
taas lienee pitkä työläs päivistä yksi takanaan
Unelmiaan seuras, otti niistä vastuun,
täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien"

Olen ehkä vähän liikaa kaikki tai ei mitään -tyyppi. Arvostan kultaista keskitietä ja usein pyrinkin siihen, mutta silti liian usein huomaan hakevani ääripäitä, etsiväni onnea äärimmäisyyksistä. Useimmiten se on kyllä kannattanutkin. Liian monen suusta kuulin kaksi ja puoli vuotta sitten, ettei meidän suhteellamme Villen kanssa ollut tulevaisuutta - pääosin välimatkan takia. Otin silti riskin, en halunnut kävellä ohi, hyppäsin, ja putosin jaloilleni onnellisempana kuin koskaan. Monesta suusta kuulin myös melkein neljä vuotta sitten, ettei minun kannattaisi hakea opiskelemaan haluamaani alaa. Liian raskasta, hae jotain helpompaa, olet liian herkkä. En halunnut mennä sieltä, missä aita on matalin, vaan uhmallakin hain, pääsin ja vaikka itse koulutusjärjestelmästä voikin olla montaa mieltä (se vaatisi kokonaan oman postauksensa), olen oppinut kohta neljän vuoden aikana paljon, niin itse alasta kuin elämästäkin, ja saanut todella hienoja kokemuksia opintojeni ansiosta. Ystäviäkin.

"Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan,
varoita ei myrsky matkoistaan
arvaamatta maailman tuulet lastaan riepottaa
Toisiamme hetken saamme kantaa
pitkin maailman pintaa karheaa
hetken verran kohti taivaanrantaa kurkottaa"

 

Joulun jälkeen etelään palattuani, ja jonkinlaisen koti-ikävän kourissa kuitenkin tajusin olevani jotenkin siinä vaiheessa, että tähän asti tärkein elämälle asetettu päämäärä häämöttää jo melkein käsien ulottuvilla. Yritän valmistua ensi jouluna, ja vuosi menee silmänräpäyksessä, ehkä nopeampaakin. Mitä siis sen jälkeen? Täytyisi tehdä uusia suunnitelmia, luoda uusia kiintopisteitä, haaveilla uusista saavutuksista. Kaikki on auki ja mahdollista, ja vaikka toisaalta koen sen uskomattoman vapauttavaksi, enemmän se kuitenkin ahdistaa. Pitäisi päättää mihin haluan jäädä, mihin lähteä. Mitä haluan tehdä. Onneksi edes tiedän sen, kenen kanssa.

"On jo ilta myöhä,  ja me tässä istutaan
Me toisillemme omat, me toisillemme vieraat
Jos kysyt miten tähän tultiin, luulen tietäväni sen
Jos kysyt miten jatketaan, niin minä vaikenen"

Onneksi elämä on jo opettanut sen verran, että kaikki järjestyy aina. Eikä saa haukata liian suurta palaa kerralla, muuten kaikki käy liian mahdottomaksi, paisuu liian suureksi pitää käsissään. Mulla on maailman parhaat ystävät, maailman paras perhe ja maailman paras mies, jonka kanssa haluan elää yhdessä pitkän, oman näköisemme elämän, nähdä meidän ikääntyvän, kypsyvän, harmaantuvankin. En muista arvostaa elämääni ja kaikkia niitä upeita ihmisiä siinä läheskään niin paljon kuin pitäisi, tai olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat matkan varrella muovanneet minusta minut. En aina muista, että teen itse oman elämäni, omat valintani, omat virheeni - joskus toivoisin valmiita tienviittoja, opasteita, etten kääntyisi väärästä risteyksestä tai ajaisi ohi näkemättä mikä on tärkeää. Olen aivan liian malttamaton, haluaisin tietää koko loppuelämäni käsikirjoituksen heti, tässä ja nyt, ellen vielä nopeammin. Sanoinhan, kaikki tai ei mitään.

"Nuorena näin minä unia kauniitakin
Nuorena vielä kun uneksia uskalsin
Kuin haurasta särkyvää aarretta niin pidän sua
Ja mä elämän syrjässä roikkuva voin pelastua
Pian päivä valkenee seinän viertä vuoteeseen
Mä oon vain sun vielä monta kasteista aamua,
monta tuulista iltaa"

Tänään kaikki on tuntunut jo eilistä helpommalta. Muistin, että kaikki avaimet ovat omissa käsissäni, täytyy vain miettiä mitä ovia niillä avaan ja mitä suljen, mitkä jätän ehkä raolleen siltä varalta, että haluan kurkistaa niistä vielä joskus sisään. Täytyi siis vain ottaa pohjalta vauhtia, räpiköidä hetki tajutakseen, että kaikki on hyvin. Kun hengähdin hetken, pysähdyin ja kuuntelin, olen taas ehdottoman varma siitä, että olen oikealla tiellä. Osaan taas seisoa valintojeni takana ja olla niistä onnellinen.

"Ja vain sä tiedät kuinka vähän siihen vaaditaan et palasiks meen
Mut siitä huolimatta
tämänkin päivän palasista loppuun teen

Siksi juuri tässä näin
vaikka sisälläni huokaa
lienee kaikki oikein päin
kun sua vasten olla saan"

Yy

Lyrics: Juha Tapio